”Jari Erik ja vauva vailla luotettavan tytön hoivaa äidin ollessa toimessa” - Ansioäidit ja kotiapulaiset muisteluaineiston valossa 1960–70-luvuilla

Tutkimukseni on matka 1960–1970-lukujen ansioäitien ja kotiapulaisten muistoihin. Muistot avaavat hyvinvointivaltiomme historiaan mielenkiintoisen näkökulman. 1950-luvun lopulta 1970-luvun puoliväliin sijoittuvalla ajanjaksolla kotiapulainen oli monen koulutetun naisen työssäkäynnin mahdollistaja. Kotiapulaisia palkattiin yhä vähemmän kotirouvatalouksiin ja yhä enemmän lastenhoitajiksi ansioäitien lapsille. Riitan (valtion virkamies, s. 1939) muisto kertoo syyn: Saimme lapsemme aikana, jolloin lapsilisät olivat nimellisiä ja äitiysloma oli vajaa kaksi kuukautta. […] Kunnallinen päivähoito oli kehittymätöntä ja tarhapaikat jaettiin sosiaalisin perustein. Kotiäitiys olisi monelle heistä ollut taloudellisesti mahdollista, mutta ammattitaitoinen nainen halusi työelämään. Vuonna 1973 säädettiin laki, joka velvoitti kuntia järjestämään päivähoitopaikan kaikille sitä tarvitseville, mutta ennen sitä ja vielä pitkään senkin jälkeen päivähoitopaikoista oli huutava pula. Myös äitiysloma oli nykykatsannosta lyhyt: 1960-luvuilla vain muutaman kuukauden. Oppikoulun ovet eivät avautuneet automaattisesti. Siihen tarvittiin hyvän todistuksen lisäksi jonkun verran vanhemmilta rahaa ja sitähän ei monilapsisessa köyhässä perheessä ollut. Jollainhan tapaa piti aloittaa oman elämän etsiminen, sillä kotoa oli pois lähdettävä. Vauvaa ja isompia lapsia hoitamaan palkattiin siis kotiapulainen. Vielä 1960-luvulla kotiapulaisen saaminen oli suhteellisen helppoa. Maaseudulta virtasi ammattitaidottomia nuoria tyttöjä kaupunkeihin. Kotiapulaispaikka oli heidän ensimmäinen työpaikkansa, jonka suuriin etuihin kuului asunto. Maalaistyttöjen oli pakko lähteä kotikunnistaan huonon työllisyystilanteen ja köyhien kotiolojen vuoksi, mutta kaupunkeihin lähdettiin useimmiten ihan mielellään. Kotiapulaisena oloa pidettiin välivaiheena, jonka jälkeen oli jo paremmat mahdollisuudet päästä muihin työpaikkoihin tai vaikka opiskelemaan. Tutkimukseni tärkeimpänä lähteenä on Kansanrunousarkiston kirjoituskilpailulla kerätty Kotiapulaiset-muistitietoaineisto. Muistelmista otin aikarajauksen vuoksi tutkimukseeni 52 entisten koti- ja päiväapulaisten ja 43 työnantajien kirjoittamia sekä yhdeksän kotiapulaisen hoitaman lapsen kirjoittamaa. Lisäksi haastattelin kuutta entistä koti- ja päiväapulaista. Muistitiedon innoittamana seuraan päivähoito-, sairausvakuutus- ja kotiapulaislakien kehitystä. Tärkeitä käyttämiäni aikalaistutkimuksia ovat Annikki Suvirannan tutkimus perheenemännän ansiotyöstä (1967) ja Riitta Auvisen sosiaalitieteellinen tutkimus ansioäidin ja kotiäidin osan valintaan vaikuttavista tekijöistä (1968) sekä tutkimukset päivähoidon tarpeesta Tampereella (1971) ja Helsingissä (1972). Kotiapulaistutkimuksista Pirkko Karjalaisen Kotiapulaiset ja heidän työnantajansa (1976) sekä Leena Paanasen tutkimus helsinkiläisistä kotiapulaisista ja Marja-Liisa Sytelän tutkimus heidän työnantajistaan (1970) olivat hyödyllistä luettavaa. Aikarajaukseni perustelen sillä, että 1950-luvun lopulta 1970-luvulle tapahtui murros perheenäitien työssäkäynnissä. Yhä useampi äiti valitsi palkkatyön kotityön sijaan. Samaan ajanjaksoon sijoittui taitekohta kotiapulaisten tarjonnassa – apulaisia oli yhä vaikeampi saada. Tutkimuksessani vastaan muistelma-aineiston valossa kahteen kysymykseen: miksi kotiapulainen palkattiin ja millaista oli olla kotiapulainen 1960- ja 1970-luvun Suomessa? Selvitän myös sitä, miksi kotiapulaiset hävisivät suomalaisista kodeista jopa niin, että 1970-luvun apulaisia voi kutsua viimeisiksi kotiapulaisiksi. Muistitietoaineistoa lähestyn pitäen mielessäni ne rajoitukset, jotka sellaisen käyttöön liittyvät: nykyhetken vaikutus, unohtaminen, nostalgisointi. Joka tapauksessa näen muistitietoaineiston hyvin hedelmällisenä lähteenä. Jo kymmenestä kotiapulaismuistosta havaitsin saturaation, eli samat asiat toistuivat tekstistä toiseen. Kotiapulaisena oleminen näyttäytyi työntäyteisenä mutta samalla ovia tulevaisuuteen avaavana mahdollisuutena. Perheellisten naisten ansiotyöhön avautui muistitietoaineiston kautta aivan uusi näkökulma: mahdollisuus työntekoon apulaisen avulla. Kotiapulaisen palkanneiden naisten muistoissa itse apulainen ei olekaan pääosassa, vaan oma ansiotyö ja siihen liittyneet ongelmat. Ongelmia tuotti ennen muuta kotiapulaispula, joka vain paheni lähestyttäessä 1970-luvun puoltaväliä. Työvoiman maaltamuutto tyrehtyi, ja lisääntyneet opiskelumahdollisuudet ja muut työpaikat alkoivat vetää nuorisoa kotiapulaispaikkojen kustannuksella. Toisaalta samaan aikaan kunnat alkoivat saada pystyyn päiväkotiverkostojaan eikä apulaisia enää tarvittukaan. Tämä muistitietoaineisto johdattaa tutkijan koko yhteiskunnan muutoksen äärelle. Kaikki alkoi teollistumisesta. Yhteiskunta tarvitsi kaikkien äitien työpanosta. Kasvava kansantalous antoi lisäksi työpaikkoja ammattitaidottomille tytöille, jotka aiemmin olivat olleet vain piikoina ja palvelijoina. Kuitenkin niin kauan kuin oli kotiapulaisia, päivähoitoa ei tarvinnut laajassa mitassa kehittää. Kotiapulaisen todellinen merkitys oli siinä, että hän mahdollisti perheenäidin ansiotyön. Äitien laajamittainen työssäkäynti tuli ajan kuluessa niin hyväksyttäväksi, ettei enää osattu kuvitella muuta. Niinpä kun kotiapulaiset alkoivat loppua, yhteiskunta oli jo valmis järjestämään päivähoitoa kaikille sitä tarvitseville. Kotiapulaiset loppuivat, koska Suomen kilpailukyky vaati koulutettuja ihmisiä ja toisaalta haluttiin poistaa eriarvoisuutta, joten opiskelupaikkoja lisättiin reilusti. Nuoret eivät enää menneetkään peruskoulutuksen jälkeen työelämään, vaan jatkoivat opiskelua. Perheellisten naisten ansiotyö, kotiapulaisten loppuminen ja perhepolitiikan kehitys liittyvät toisiinsa. Täysin selvää syy-seuraus-suhdetta ei ole, eikä todellisuus ollut näin yksioikoinen, mutta kehittelyni on suuntaa antava. Asiasanat: kotiapulainen, kotiapulaiset, päiväapulainen, päiväapulaiset, ansioäiti, ansioäidit, päivähoito, äitiysloma, suuret ikäluokat, muistitiet